9.3.2018

En kirjoita opettaakseni, kirjoitan oppiakseni itse *

Käytin koko helmikuun kesää hermoillen. Lähetin kymmenittäin työhakemuksia ja pelkäsin, etten pääse minnekään. Lopulta sain yhden haastattelukutsun. Perjantaina kävin haastattelussa ja olin aivan varma, etten tietenkään tule valituksi. Maanantaina jännitin koko päivän soittoa ja kolmen aikaan iltapäivällä olin jo asennoitunut ettei soittoa tule lainkaan. Vartin yli tuli soitto ja pääsin.

Saman viikon keskiviikkona tuli seuraava soitto. Olisin päässyt toiseen paikkaan haastatteluun. Harmitti hetken ihan saakelisti. Puhelimen toinen pää kuulosti niin mukavalta ja kehui vielä lähettämääni hakemusta. Puhelun jälkeen paniikissa etsin sähköpostia, jolla olin hakemuksen laittanut. Oli pakko saada se talteen kerran oli hyvä hakemus, ainakin jonkun mielestä. 

Samana päivänä saapui sähköposti, kesähuoneesta muutaman sadan metrin päässä tulevasta kesätyöstäni. Tampereelta en edes koittanut hakea minkäänlaista oman alan kesäpaikkaa. Täällä niitä on vähän ja niistä vähistä kamppailevat yliopistoharjoittelua tekevät opiskelijakollegat. 

Seuraavalla viikolla sain muuten vielä yhden soiton. Olisin taas päässyt haastatteluun. Ei harmittanut enää niin paljoa kuin edellisen puhelun kohdalla, koska paikka oli Päijänteen toisella puolella.

On kuitenkin outoa olla se, jota soitetaan useaan eri haastatteluun. En ollut varautunut tällaiseen helmikuuhun lainkaan. Olen ajatellut aina, että en ole kovinkaan lahjakas muokkamaan persoonallisia tai mitenkään muuten houkuttavia työhakemuksia, mutta kai jossain vaiheessa niidenkin rustaamiseen tulee jotain taitoa.

Olin muuten aivan varma, että tuon viikon, jolloin sain sekä työpaikan että kesähuoneen jälkeen tulee viikko, jolloin hukkaan puhelimen ja tietokone leviää. Sitä viikkoa jäljellä vielä viikonloppu. En tiedä uskallanko poistua kotoa.


* Kun en keksi otsikoita selaan Wikisitaatteja ja valitsen ensimmäisen lausahduksen, joka herättää jotain. Tämän tokaisun on lausahtanut ranskalainen kirjailija Jean Dolent.